Passo dello Stelvio - Stilfser Joch - Stelvio Pass - Worlds most beautiful mountainroad

Päivä valkeni Pfunds nimisen kylän leirinnästä varhain. Surkea, pätkivä nettiyhteys oli jotain käsittämätöntä näinä aikoina. Kummallinen systeemi, jossa bittiaikaa pitää ostaa jokaiselle laitteelle, ja yhteyden muodostamisen jälkeen pitää kirjautua nettisivulla. Jos aikaa haluaa säästää pitää välillä uloskirjautua. Tämä tuntuu pohjoisen sivistykseen tottuneelle todella kömpelöltä ratkaisulta. Haistan tässä helposti busineksen. 

Teltta kasaan, tiskaus ja suihkut. Auringon juuri alkaessa lämmittää kahden vuoren välissä ollutta leirintäaluetta. Matkaa Stelvion solaan oli vielä reippaasti, mutta tie tuntui käyvän sitä ahtaammaksi mitä lähemmäs pääsimme. Korkeutta merenpinnasta oli semivakavan arvion mukaan kertynyt jo noin Haltin verran, eli ~1360 metriä.

Maisemat ovat vertaansa vailla, upeita sinisenä virtaavia vuoristopuroja, kapeita siltoja, hyvin kunnossa pidettyä tietä. Erittäin miellyttävä ajaa kun on kuskillekin jatkuvasti jotain tekemistä. Jylhät korpimaisemat valloittavat vuorien rinteitä. Varmasti mahtavia vaellusreittejä löytyisi yhden ihmiselämän verran koluttavaksi.

Sitten se alkoi, viimeinen nousu maailman upeimmalla vuoristotiellä. 50 neulansilmämutkan verran kiemurtelua ja tiukoja tilanteita. Hairpinnien väli on arviolta 200-700 metriä, ja nousu on todella äkäistä. Maisema muuttuu jokaisen käännöksen jälkeen entistä karummaksi, eipä aikaakaan kun horisontissa näkyi jo ensimmäiset ikijään valtaamat huiput. Aivan älyttömän huikea näky! Vuoren rinteitä ja huippuja silmän kantamattomiin. Pekka hapetti Kübelwagenia ensimmäiset 30 neulansilmämutkaa ja minä jälkimmäiset 20. Tätä varten autot on tehty! Testosterinohumala ja sen tuottama fiilis olivat aivan sanoin kuvailemattomia. Upea keli, tehdaskiristetty Passat ja maailman kaunein tie. Tämä on matkamme ensimmäinen todellinen kyykytys kaikille kotien hiekkateiden ralli- ja muille maanteidenkuninkaille, saksan autobahnit tulevat toki hyvänä kakkosena. 

Reittimme pohjoipuolelta etelänsuuntaan oli varmasti täysin oikea valinta. Pohjoispuolella tie on leveä ja sille mahtuu helposti kaksi henkilöautoa vierekkäin. Ikinä ei ole matkailuauton ohittaminen antanut näin päräyttävää fiilistä. Takaraivossa jyskää ajatus siitä, että senttimetrinkään virheeseen ei ole varaa. Pohjoispuolella tietä reunustaa kuitenkin lähes koko ajan muutaman tiilen paksuinen muuri, se haittaa hieman näkyvyyttä varsinkin niissä mutkissa, joissa olet sisäpuolella. Kartturi onkin oiva apu kuikuilemaan vastaantulevaa liikennettä näissä kohdissa. Camppereiden lisäksi ylös on menossa valtava määrä prätkiä, en ihmettele. Kuskit kiittelivät ahnaasti kun heitä palkitsi antamalla tietä heti kun se oli vain mahdollista. Peileihin kannattaa siis katsoa tarkasti. Myös fillarikansaa näytti kiinnostavan ylös kapuaminen, sanomattakin selvää että pelkästään ajas alamisen ilosta. :D Pyöriä jouduttiin ohittelemaankin paljon, ja niitä valui reipasta tahtia myös vastaan. Uskon, että 50 mutkaa ylös on ihan sopiva motivaatioreeni pyörällä poljettavaksi. Voihan maitohappo. Pekka hapetti kyllä tyylikkäästi Kübelwagenia aina tilaisuuden tullen, kuitenkin turvallisuuden rajoissa. Kauhukahva tuli tutuksi molemmilla, sillä uskon etten jäänyt tässä 'Pekkaa pahemmaksi'. Heh, tämä oli vitsi. 

Ylhäällä 2760 metrissä istuimme molemmat vartin verran autossa hymyssäsuin. Pulssi oli tasattava, kokemus oli todella päräyttävä. Ylhäällä on muutamia ravintoloita, sekä paljon Stelvio-krääsää myyviä kojuja. Kävellen olisi päässyt vielä parkkipaikkaa korkeamman huipun laelle maisemia ihailemaan. Aikataulun puitteissa tämä autolla saavutettava huippu riitti meille, kuvat puhukoot puolestaan. Olimme kirjaimellisesti taivaassa, nimittäin autoilutaivaassa. Ainoa toive ylhäällä oli, että voisi heti aloittaa pohjalta ajamisen uudelleen. WAU!

Matkalla alas solan eteläpuolelle olivat hyvät neuvot tarpeen. Autoliiton kirjasen vuoristoajo-ohjeet ulkoa opeteltuna uskalsimme kohdata haasteen. Vaihdelaatikko puoliautomaatille, ja moottorijarrutus kunniaan. Emmehän haluaisi ajatua tilanteeseen, jossa jarrupolkimen voi kiehuvan jarrunesteen takia painaa pohjaan saakka. Passatin elektronisen seisontajarrun hätätilannekäyttö oli myös tarkistettu ohjekirjasta jos worst case scenaarioon jouduttaisiin.

Tie alas on yhdellä sanalla kuvattuna pelottava. Huomattavasti pohjoispuolta kapeampi tie ei pahimmillaan sallinut kuin juuri ja juuri yhden auton leveyden verran. Silloinkin vaarallisemman puolen renkaat olivat reippasti valkoisen viivan päällä. Tämä puoli on varmasti rankennettu aiemmin. Kerran pari jouduimme peruuttelemaan taaksepäin jotta vastaantulijat mahtuivat. Onneksi niitä ei, kuin sattumaa, liikaa ollut. Maisemat olivat sanomattakin edelleen käsittämättömän upeat. Vuoristoa oli silmänkantamattomiin. Kaikesta huolimatta fiilis oli aivan katossa. Tästä on maailman paras siviiliautoilu tehty ja me olimme sen keskellä. 

Stelvion jälkeen olimme aivan varma siitä ettei tätä mikään kokemus voisi voittaa.Olimmehanhan siis ajaneeet maailman hienoimman vuoristotien läpi. Alaslaskulla navia näpytellessä Gardalle halusimme nähdä koko Gardan pohjoispuolen jonka seurauksena oli tunnin lisäys matkaan. Ei hätää, lomalla tässä ollaan ja suunta kohti navin määränpäätä. Navin opastama reitti toikun toikin maailman hienoimman reitin. Olimme jossain Italian kansallispuiston keskellä ainoalla tiellä mikä saattaisi johdattaa meidät pois. Tuumasta toimeen ja sport vaihdetta silmään ja ei aikaakaan kun olimme jonkun vuoren huipulla. Mainiota! Sieltä lähdettyämme alaspäin aloimme huomata miksi kovin montaa ihmistä tänne ei ole eksynyt. Vastassamme oli tie joka on tehty paljon aikaa ennen meitä eikä sitä ole muutettu sen jälkeen. Tie siiis oli huipulta alas jossa ei ollut kaiteita eikä merkintöjä. Vastassa oli siis yhden henkilöauton levyinen kaista kohti laaksoa. Teiden reunaa alaskatsoessa kovempaakin kaveria kuumottaisi sillä kivien päälle pinottu tien ei paljoa luottamusta herättänyt. Muutama kymmenen kilometri tätä tietä alaspäin johdatti meidät takaisin normaaleihin vuoristoteihin ja takaisin sivistyksen pariin. Voisinkin siis suositella TopGearille kokeiltavaksi meidän reittiä!!

Stelvion jälkeen matkalla Italiaan ylitimme vielä muutaman muunkin solan. Niistä ensimmäinen oli selkeästi jälkimmäistä hiihtokohteenakin toimivaa korkeampi. Tie jatkui samankaltaisena, mutta paras kuumotus oli jo poissa. Ei nämä nyt niin paljoa huonommaksi jääneet mutta eron huomasi. Italian puolella alkoi nälkä jo kummsti kurnia korkeuserojen takia matkaavia, joten paikallista herkkua pizzan muodossa naamariin. Ja pakko myöntää hyväähän se täällä on. 

Pohjoisitaliassa otimme navin ohjastamana maksullisen mottoritien, joka näytti heti parasta, tai pahinta italialaista liikennekulttuuria. Millään ei ole mitään väliä, oma henki ei tuntunut, ohituksista päätellen, olevan kovinkaan kallis mutta tie oli silti erittäin hyvässä kunnossa. Huoltoasemalla tyylikkäästi pysähtyminen ja pysäköintikielletty -merkin jälkeen koko auton purkanut pariskunta herätti myös hilpeyttä. Sitä lisäämään joku peruutteli pitkät pätkät parkkipaikalla täysin väärään suuntaan vailla minkäänlaista mielenkiintoa siitä saiko niin tehdä vai ei. Just, pahoittelut nyt kaikille italia-alkuperää omaaville lukijoille jos tämä tuntuu liian pahalta dissaamiselta, mutta näyttäisi siltä että sivistyneissä maissa on tapana ottaa muut autoilijat liikkuessa huomioon, täällä ei. Täällä ei tarvitse edes vilkkua käyttää, en ihmettele, kuluuhan se käytöstä. Katsastustarkastaja kokeilee niiden toimivuuden kuitenkin joka kerta ja onhan se aivan hirveä lisäkustannuserä jo polttimon joskus joutuisi vaikka vaihtamaan!