Radalle.euro

Stuttgartista lähtiessä oli jännityksen täyteläinen fiilis. Jos päivän kulku menisi alun perin suunnitellun mukaisesti, toisivat seuraavat kilometrit meille ikimuistoisia kokemuksia. Kokemuksia, joista olen unelmoinut jo pitkään.

Hockenheim

Matkalla määräpäähän ensimmäinen etappi oli, mikäpä muukaan kuin Formula 1 gladiaattoreidenkin Colosseumina useasti nähty Hockenheimring! Kompleksi on valtaisa, mutta fiilis rataa ympäröivistä rakennuksista ja kojuista kielii hieman siitä, että tämä paikka olisi pikkuhiljaa jätetty jo oman onnensa nojaan. Kyllähän täällä edelleenkin kilpaa ajetaan, joten ihmettelimme julkisivun kuntoa. Kiersimme radan viimeisien mutkien katsomoon autolla ja nousimme lehtereille katsomaan menoa. Rataa kiertämässä olivat muutamat Ferrarit ja Porschet, sekä lisäksi jotain kilpureita. Ferrarille kellotin kännykällä kierrosajaksi jotain minuutti 30 sekunnin luokkaa, mikä taitaa olla kohtalaisen hyvä laptime tehdasautolle tällä radalla.

Nürburgring Nordschleife

Hockenheimista matka jatkui kohti legendaarista Nürburgring-rataa. Tämähän on myös tunnettu F1-rata, mutta lisäksi radasta on olemassa mahtava 20,8 km pitkä Nordschlefe-nimeä kantava osuus. Green Hell – lempinimeäkin kantava rataosuus on kaikkea muuta kuin helvetti. Tätä rataa on tahkottu kotosalla autopeleissä vaikka ja kuinka paljon, mutta silti se yllättää monimuotoisuudellaan. Fiilis oli todella korkealla ja adrenaliini täytti kehon molemmilla jo heti kun varikkoalueelle päästiin. Upeita vauhdikkaita autoja joka puolella ja lisäksi meidän Kübeli! Rata on auki yleisölle erillisen aikataulun mukaisesti, tänään klo 17–19. Yksi ratakierros omalla autolla maksaa 26 EUR, ja rataolot on järjestetty niin, että jokaisen kierroksen jälkeen tulee palata varikkoalueelle. Ajoimme molemmat kierroksen, minä aloitin, sillä Pekka ei tunne rataa edes sitä vähää mitä minä. Radalla pätevät herrasmiesmäiset turvallisuussäännöt. Hitaamman auton tulee ajaa oikeaan reunaan ja nopeampi ohittaa siis tutusti vasemmalta. Meidät ohitettiin toki monesti. Täydessä sotavarustuksessa ollut Kübel ei tieteenkään ollut mikään järkivalinta tälle radalle, mutta parasta mihin meillä oli nyt mahdollisuuksia. Tehdaskiristeinen alusta ja leveät 235:t renkaat antoivat kyllä kaikkensa. Anteeksi nyt kaikilta Radalle.committelijoilta ja muilta Ahveniston nylkyttäjiltä; tämä rata ja fiilis kannattaa käydä kokemassa! Auto ja varsinkin kuljettaja joutuu kunnon koetukselle ja hymy on todella herkässä setin jälkeen. Ihana rata ja vaikka Gran Turismo 5:n mallintajat ovatkin tehneet mainiota työtä, on myönnettävä, että todellisuus todella on jotain aivan muuta. Se on koko radan mitalta täyttä vääntöä ja huikeata ajoa, autourheilun parasta antia, taivas neljän pyörän alla. Huikeita nousuja ja laskuja. Tiukkoja, kallistettuja mutkia, sekä mahtavia kanttareiden ylityksiä. Nopeita mutkia ja tiukkoja jarrutuksia. Rata on todella uskomaton ja viimeisen päälle hyvässä kunnossa. Tänne on pakko päästä joskus toistamiseen!

Ratakierrosten jälkeen istuttiin molemmat puolisentuntia hiljaa. Käsittämätön virne kasvoilla annettiin adrenaliinin laantua ja nautittiin mielettömästä fiiliksestä. Tässä mentaalisessa tilassa ei millään olisi kyllä normaalin liikenteen sekaan uskaltanutkaan, tai ajokortille olisi varmasti nopeasti voinut heittää hyvästit.

Fiilistelyn jälkeen kurvailimme Cologneen (Köln) leireilemään pariksi yöksi.

Köln

Colognessa ei tehty oikeastaan yhtään mitään. Kaupunki jää kokemistamme kauneudessaan pikkaisen keskitason alapuolelle, eikä sillä meille ole paljoa tarjottavaa muutenkaan. Tuomiokirkko Dom vetelee mahtipontisessa tyylikkyydessään samoille kalkkiviivoille Milanon serkku Duomon kanssa. Kaupunki tuntuu kiireiseltä ja yöelämää kyllä kehutaan. Palvelu on surkuhupaisaa, edes nuoret eivät tunnu ymmärtävään englantia. Colognen kävely- ja shoppailukatu on melko nopsaan koluttu. Hard Rock Cafesta paidat kyytiin ja takaisin leirintään rentoutumaan.

Blogia perkele!

Kölnistä lähdettiin hieman väsyneenä liikkeelle. Blogia väsätessä meni melko myöhään ja leirinnän keittokatoksessa tehdyn työn tuli ensin keskeyttämään kolmen kundin porukka aivan räkäkännissä. Pojat olivat olleet kannustamassa Stuttgartilaista jalkapallojoukkuetta ja sima oli maistunut. Futisfaneille tuttuun tyyliin ääntä lähti, ja pian leirinnän omistaja tulikin saksanpaimenkoiransa turvin ajamaan meidät kaikki pois keittiöstä. Helvetti, mehän oltiin ihan nätisti, mutta kun yks mokaa niin kaikkia rangaistaan.

Pojat olivat ihan mukavia kaikesta huolimatta ja kutsuivat meidät vielä teltalleen grillailemaan ja juttelemaan mukavia. Ne saksalaiset jotka osaavat englantia ovat siitä kivoja, että ymmärtävät itsekin puhuvansa sitä vain välttävästi. Ilmeisesti syynä on se, että kaikki TV-ohjelmatkin yhä edelleen dubataan täällä. Niinpä nuoriso on innoissaan tavatessaan ketä hyvänsä, jonka kanssa kielipäätä pystyy teroittamaan. Jalkapallopojistakin yksi porisi koko ajan, ja ihan mistä aiheesta tahansa. Pahoitteli omaa kieltään ja kiitteli hyvästä reenistä. Ja totta se onkin, kuten aiemmin sanoin, oli melko vaikeata saada kunnollista palvelua huoltamoilla, ravintoloissa ja kaupungilla. Koko ajan tuntui että vähintään myyjä tai me oltiin aivan pihalla ostotapahtuman kulusta.

Kölnin kaupunki on sen todennut että parempi näin.

Olivatko tässä Voimakaksikon reissun parhaat kyydit? Mikä on jatkon rengastaktiikka ja kuka törmäsi keneen?