Radalle.euro

Stuttgartista lähtiessä oli jännityksen täyteläinen fiilis. Jos päivän kulku menisi alun perin suunnitellun mukaisesti, toisivat seuraavat kilometrit meille ikimuistoisia kokemuksia. Kokemuksia, joista olen unelmoinut jo pitkään.

Hockenheim

Matkalla määräpäähän ensimmäinen etappi oli, mikäpä muukaan kuin Formula 1 gladiaattoreidenkin Colosseumina useasti nähty Hockenheimring! Kompleksi on valtaisa, mutta fiilis rataa ympäröivistä rakennuksista ja kojuista kielii hieman siitä, että tämä paikka olisi pikkuhiljaa jätetty jo oman onnensa nojaan. Kyllähän täällä edelleenkin kilpaa ajetaan, joten ihmettelimme julkisivun kuntoa. Kiersimme radan viimeisien mutkien katsomoon autolla ja nousimme lehtereille katsomaan menoa. Rataa kiertämässä olivat muutamat Ferrarit ja Porschet, sekä lisäksi jotain kilpureita. Ferrarille kellotin kännykällä kierrosajaksi jotain minuutti 30 sekunnin luokkaa, mikä taitaa olla kohtalaisen hyvä laptime tehdasautolle tällä radalla.

Nürburgring Nordschleife

Hockenheimista matka jatkui kohti legendaarista Nürburgring-rataa. Tämähän on myös tunnettu F1-rata, mutta lisäksi radasta on olemassa mahtava 20,8 km pitkä Nordschlefe-nimeä kantava osuus. Green Hell – lempinimeäkin kantava rataosuus on kaikkea muuta kuin helvetti. Tätä rataa on tahkottu kotosalla autopeleissä vaikka ja kuinka paljon, mutta silti se yllättää monimuotoisuudellaan. Fiilis oli todella korkealla ja adrenaliini täytti kehon molemmilla jo heti kun varikkoalueelle päästiin. Upeita vauhdikkaita autoja joka puolella ja lisäksi meidän Kübeli! Rata on auki yleisölle erillisen aikataulun mukaisesti, tänään klo 17–19. Yksi ratakierros omalla autolla maksaa 26 EUR, ja rataolot on järjestetty niin, että jokaisen kierroksen jälkeen tulee palata varikkoalueelle. Ajoimme molemmat kierroksen, minä aloitin, sillä Pekka ei tunne rataa edes sitä vähää mitä minä. Radalla pätevät herrasmiesmäiset turvallisuussäännöt. Hitaamman auton tulee ajaa oikeaan reunaan ja nopeampi ohittaa siis tutusti vasemmalta. Meidät ohitettiin toki monesti. Täydessä sotavarustuksessa ollut Kübel ei tieteenkään ollut mikään järkivalinta tälle radalle, mutta parasta mihin meillä oli nyt mahdollisuuksia. Tehdaskiristeinen alusta ja leveät 235:t renkaat antoivat kyllä kaikkensa. Anteeksi nyt kaikilta Radalle.committelijoilta ja muilta Ahveniston nylkyttäjiltä; tämä rata ja fiilis kannattaa käydä kokemassa! Auto ja varsinkin kuljettaja joutuu kunnon koetukselle ja hymy on todella herkässä setin jälkeen. Ihana rata ja vaikka Gran Turismo 5:n mallintajat ovatkin tehneet mainiota työtä, on myönnettävä, että todellisuus todella on jotain aivan muuta. Se on koko radan mitalta täyttä vääntöä ja huikeata ajoa, autourheilun parasta antia, taivas neljän pyörän alla. Huikeita nousuja ja laskuja. Tiukkoja, kallistettuja mutkia, sekä mahtavia kanttareiden ylityksiä. Nopeita mutkia ja tiukkoja jarrutuksia. Rata on todella uskomaton ja viimeisen päälle hyvässä kunnossa. Tänne on pakko päästä joskus toistamiseen!

Ratakierrosten jälkeen istuttiin molemmat puolisentuntia hiljaa. Käsittämätön virne kasvoilla annettiin adrenaliinin laantua ja nautittiin mielettömästä fiiliksestä. Tässä mentaalisessa tilassa ei millään olisi kyllä normaalin liikenteen sekaan uskaltanutkaan, tai ajokortille olisi varmasti nopeasti voinut heittää hyvästit.

Fiilistelyn jälkeen kurvailimme Cologneen (Köln) leireilemään pariksi yöksi.

Köln

Colognessa ei tehty oikeastaan yhtään mitään. Kaupunki jää kokemistamme kauneudessaan pikkaisen keskitason alapuolelle, eikä sillä meille ole paljoa tarjottavaa muutenkaan. Tuomiokirkko Dom vetelee mahtipontisessa tyylikkyydessään samoille kalkkiviivoille Milanon serkku Duomon kanssa. Kaupunki tuntuu kiireiseltä ja yöelämää kyllä kehutaan. Palvelu on surkuhupaisaa, edes nuoret eivät tunnu ymmärtävään englantia. Colognen kävely- ja shoppailukatu on melko nopsaan koluttu. Hard Rock Cafesta paidat kyytiin ja takaisin leirintään rentoutumaan.

Blogia perkele!

Kölnistä lähdettiin hieman väsyneenä liikkeelle. Blogia väsätessä meni melko myöhään ja leirinnän keittokatoksessa tehdyn työn tuli ensin keskeyttämään kolmen kundin porukka aivan räkäkännissä. Pojat olivat olleet kannustamassa Stuttgartilaista jalkapallojoukkuetta ja sima oli maistunut. Futisfaneille tuttuun tyyliin ääntä lähti, ja pian leirinnän omistaja tulikin saksanpaimenkoiransa turvin ajamaan meidät kaikki pois keittiöstä. Helvetti, mehän oltiin ihan nätisti, mutta kun yks mokaa niin kaikkia rangaistaan.

Pojat olivat ihan mukavia kaikesta huolimatta ja kutsuivat meidät vielä teltalleen grillailemaan ja juttelemaan mukavia. Ne saksalaiset jotka osaavat englantia ovat siitä kivoja, että ymmärtävät itsekin puhuvansa sitä vain välttävästi. Ilmeisesti syynä on se, että kaikki TV-ohjelmatkin yhä edelleen dubataan täällä. Niinpä nuoriso on innoissaan tavatessaan ketä hyvänsä, jonka kanssa kielipäätä pystyy teroittamaan. Jalkapallopojistakin yksi porisi koko ajan, ja ihan mistä aiheesta tahansa. Pahoitteli omaa kieltään ja kiitteli hyvästä reenistä. Ja totta se onkin, kuten aiemmin sanoin, oli melko vaikeata saada kunnollista palvelua huoltamoilla, ravintoloissa ja kaupungilla. Koko ajan tuntui että vähintään myyjä tai me oltiin aivan pihalla ostotapahtuman kulusta.

Kölnin kaupunki on sen todennut että parempi näin.

Olivatko tässä Voimakaksikon reissun parhaat kyydit? Mikä on jatkon rengastaktiikka ja kuka törmäsi keneen?

Chamonix Mont Blanc, Sveitsi ja Stuttgart extravaganza

Chamonix

Nicen paratiisi sai jäädä taakse, kun Kübelin navi osoitti kohti Italian luoteisnurkkaa, jonne kuitenkin siirryimme ranskalasia moottoriteitä pitkin. Tiet ovat mitä mainioimmassa kunnossa ja halkovat enimmäkseen nättiä ranskalaista maalaismaisemaa. Välistä reitille osuu pieniä kaupunkeja ja kyliä. Ainoa harmillinen asia Ranskan tiestössä on hinta. Tie tulleja on jatkuvasti ja hinta on kova. Yhteensä tähän n. 450 km:n matkaan upposi tietullieuroja liki 100 kpl. Auts. Kolme kaistaa suuntaansa siivittää kyllä matkantekoa nopeasti, harmi ettei täällä saa ajaa saksalaisittain, vaan nopeus on pidettävä 130–140 km/h:n tuntumassa.

Mitä lähemmäs Chamonixia pääsimme sitä alppimaisemmaksi maisema ja rakennukset vaihtuivat. Nälkä kurni ja söimme matkalla jossain pikkukylän todella sympaattisessa jodlausravintolassa jotain kolmen paikallisen juuston sekoitusta olevat lämpimät ruuat. Makuja lautaselle perunoiden ja salaatin sekaan oli saatu valtavasti ja voin helposti suositella maukkaita vuohenjuustoja kaikille kotikulinaristeille. Harmi, ettei näitä kukaan porttaa kotiin!

Perillä Chamonixissa majoittauduimme paikallisen skiresortin hotlaan, josta aika oli jättänyt jo kauan kauan sitten. Mont Blanc, Monte Bianco (Italian), eli White Mountain - Valkoinen vuori lankesi varjonsa hotellimme ylle. Ajoissa nukkumaan, aamulla alkaisi valloitus! 4810,45 metriä odotti meitä. Tämähän ei valitettavasti ole koko totuus, sillä hän joka Mont Blancille halajaa, saa kiivetä sinne ihan itse. Ulkoiluhenkisiä nuorehkoja miehiähän me olemme, mutta valikoimme valloitukseen silti hieman helpomman keinon. Mont Blancin vieressä on n. 1000 metriä matalampi nyppylä, Aiguille du Midi (3842 m) ja sen valloittamiseen tarvitsee vain nousta köysiradan, eli kaapelin varassa kelluvaan hissiin. Yhden henkilön matka ylös ja takaisin maksaa 46 EUR, ja nousu tapahtuu kahdella hissillä. Hytti lastataan aina ääriään myöten täyteen ja tämä lisää kummasti fiilistä, kun koppi alkaa heijaamaan tukipylvään ohitettuaan.. Vähän reilu puolenvälin jälkeen on tasaisempi kohta, jossa hissiä tulee vaihtaa. Samalla voi toki jäädä myös puoleen väliin hengailemaan, ravintolahan täältäkin löytyi. Ja vapaana juoksentelevia vuohia.. :) Toinen hissinousu tapahtuu samanlaisella kopilla. Nousu on lyhyempi mutta monin kerroin jyrkempi. Ikijää peittää maan nopeasti ja siellä täällä näkyi kolmen-neljän hengen porukoita toisiinsa köytettyinä vaeltamassa. Ylhäälle on rakennettu, osittain kallion sisään ja osittain sen reunoille useita maisematerasseja, joilta ylhäältä aukeavaa maisemaa ja ympäröiviä vuoria voi tarkastella. Mont Blanc erottuu kyllä helposti edukseen, vaikkei nämä viereisetkään mitään ihan kääpiöitä ole. Näkymä on huikea ja sattuipa vielä kivasti kun ensimmäinen ylhäällä vietetty tunti meni kirkkaassa säässä. Sitten iski niin sakea sumu, ettei viereisiäkään vuoria enää juurikaan näkynyt. Pakko myöntää, että vaikken varsinaisesti tunnustakaan potevani korkeanpaikankammoa teki sumu tilanteesta silti helpomman. Eri tasanteilla liikkuminen portaita pitkin näissä korkeuksissa ottaa käy kunnon päälle ihan erilailla kuin lähempänä merenpintaa, tai siltä se ainakin tuntui molempien puuskuttaessa pieniäkin nousuja. Ylhäällä on lisäksi kunnon ravintola ja sanomattakin on varmasti selvää että siinä ikkunapaikalla illastaessa ei jää maisemoinnista kiinni.. 

Takaisin alhaalla maistelimme ravintolasta vielä lisää juustoisia lämpimiä herkkuja ja lähdimme ajamaan kohti seuraavaa määränpäätä, Sveitsiä. Oli pitkästä aikaa taas mukava ajella kapeita vuoristopätkiä, tuntui melkein huvittavalta kun on käynyt Stelviossa harjoittelemassa ja homma sujui jo varsin sutjakkaasti.

Zurich, Switzerland

Heti Sveitsin rajan ylitettyä alkoi mainospuheet seuraavasta tuulilasiin kiinnitettävästä tarrasta. Kyseessä on tällä kertaa Sveitsin moottoritiemaksu, joka suoritetaan siis kertalaukauksena. 37 EUR per kuluva vuosi, ei muita vaihtoehtoja. Hampaita kiristellen taalat tiskiin, onneksi tämän pystyi vielä maksamaan euroilla, sillä Frangeja ei ollut etukäteen vaihdettuina. Kübelin tuulilasi alkaa olla nyt niin täynnä erilaisia stickereitä, että paikallisen Tiimarin kiiltokuvatarjonta on pientä tähän verrattuna. 

Sveitsin tiet ovat myös hyvässä kunnossa ja maisema tasoittuu nopeasti. Peltopinta-alaa ja tuulivoimaloita on paljon. Harmiksi sveitsiläinen liikennekulttuuri on jostain syystä käsittämätön. Autokannasta huomaa, että asukkailla on millä mällätä. BMW X6 on täällä vaimon kauppakassi, mutta moottoriteillä ajetaan 130 km/h tunnissa, Piste. Siis mitäh? Huippukuntoiset tiet ja upeat, suorituskykyiset autot, mutta sveitsiläisellä eleganttiudella kiltisti nopeusrajoitusten sallimissa puitteissa. Öööö, haloo, olisko aika katsoa ympäröivistä valtakunnista edes vähän mallia?

Liikennekäyttäytyminen on kyllä vertaansa vailla, ehkä jopa Saksalaista mentaliteettia kohteliaampaa. Muita autokuntia, jopa FIN-kilvissä liikkuvia, arvostetaan tiellä ja tilaa tehdään tarvittaessa. Perillä Zürichissä scouttaamamme Omppuhotellin kaltainen yösija olikin valitettavasti täynnä, ja jouduimme etsimään pikaisesti jota muuta. Best Western -hotelli löytyi kivuttomasti, mutta sekin oli jo niin täynnä että heillä oli vapaana enää vain hieman arvokkaampia kokonaisia huoneistoja. Sellainen sitten.

Aamulla suunnistimme kohti keskustaa tuhlaaman hotellin respassa 100 Eurolla vaihdettuja Sveitsin Frangeja. Tässä rahayksikössä ei AD:lla ole ollut tylsä päivä näitä seteleitä piirtäessä. Setelit ovat niin kauniita että niitä harmittaa jopa käyttää. Tuijottelin ensimmäistä saamaamme seteliä niin monttu auki, että hotellin respa repesi oikein nauramaan. Värien kirjo on kaikissa seteleissä aivan ällistyttävä. Kolikotkin ovat upeita! Jos oma euromme lähitulevaisuudessa muuttuu, kannattaa täältä ehdottomasti plagioida uutta suuntaa! Respan äijän kanssa käytiin ehkä yksi parhaista spontaaneista keskusteluista vähään aikaan. Huoneessamme oli vain yksi parivuoden (lue: jättisänky) ja kundi päätti että sinnehän pitää saada toinen vuode ja lähetti jotkin palvelustytöt asiaa toimittamaan. Paperityöt saatiin siinä tehtyä ja kundi totesi että kestää vielä noin viitisen minuuttia naisilta valmistella huonetta. Tähän Pekka totesi tyynesti lontooksi, että 'jaa naisia meidän huoneessa? That'll be the first time..'. Kiäh kiäh.. 

Zurich on mukavan tuntuinen kaupunki ja kuin tehty autoille, täällä on kiva ajaa ja asiaan on selkeästi paneuduttu kaupunkisuunnittelussa sen vaatimalla hartaudella. Businessmaisen luonteensa johdosta kaduilla kulkee lähestulkoon pelkkää pukumiestä ja kotelomekkoa.

Stuttgart

Muutaman tunnin Zurich-hengailun jälkeen lähdimme pudottelemaan kohti Stuttgartia. Sveitsin ja Saksan raja saavutettiin melko nopsaan, Sveitsihän ei maantieteellisesti ole mikään jättiläinen. Rajalla muutoksen huomaa heti, kun kehoitetun nopeusrajoituksen päättymisestä kertova merkki tulee vastaan. Autot ampuvat, kuin tykin suusta, ja keräävät kunnioitettavat keskituntinopeuden. Oma matkavauhtimme on Saksassa ollut n. 160–180 km/h, osalle muista tielläliikkujista olemme silti täysin vastaantulijoita ja taustapeileihin on vasemmanpuoleisella kaistalla syytä vilkuilla useasti. Maisema vaihtuu ja matka etenee lupsakasti. 

Stuttgartista olimme etukäteen valikoineet leirintäalueen joka osoittautui todella mukavaksi paikaksi. MercedesStrassella ;) sijaitseva Campingplatz oli edullinen ja meidät vastaanottanut rouvashenkilö puhui riittävällä tasolla englantia jotta kaikki tarpeellinen tieto alueesta saatiin. Valitettavasti netti ei täällä toiminut lainkaan. Leirinnän reunalla oli mukava baari jonka isäntä oli varsinainen showmies. Istuskeli pitkät pätkät meidän kanssa pöydässä ja maistelimme erilaisia paikallisia oluita. Erityisesti maininnan arvoinen oli Stuttgartin oman, Octoberfestin tyyppisen juhlan erikoisolut jota hän oli onnistunut jostain saamaan. Juhla olisi alkanut leirinnän vieressä vasta parin viikon kuluttua ja tämä juomamme mallas oli jotain pelkästään juhlaan varten pullotettua erää. Mies tarjoili meille myös omaan laskuunsa jotain hieman Koskenkorvan tyyppistä viinaa, joten vastuuntuntoisina kannoimme illan pimetessä pöytään oman koti-ikävä pullomme ja tarjoilimme nägäräiset meidän tyyliin takaisin. Kossu teki mieheen lähtemättömän vaikutuksen vaikka moittikin hieman alun korventavaa fiilistä :D

Illan aikana saimme pyykit jälleen pestyä ja mikä hienointa, löytyi leirinnän pyykkituvasta myös kuivausrummut! Saksalainen on aina saksalainen, tätä herkkuahan ei Italiassa ollut.

Stuttgartissa ei paljon nähtävää ole, joten siivutimme kaupungin täysin. Seuraavan päivän illaksi meillä oli suuria suunnitelmia ja ajo oli pitkä. Baarin pitäjä kertoi, että autoja täällä kannattaakin ostella, ei juuri muuta!

Mikä on tämä suuren suuri suunnitelma? Miksi seuraavassa postauksessa on niin paljon kanttareita? Kuka ajoi ja ketä? 

Mitä helv..? Stay.. tai ole sieni.

Côte d'Azur

Kesälomailun kannalta matkamme huipennus tapahtui Nizzassa perjantaista maanantaihin. Nyt nollattaisiin arkinen aherrus oikein kunnolla, puitteet ainakin olivat kunnossa.

Ranskan Rivieralle oli tosin matkaa reilusti ja ensimmäisenä navin päämääränä killui rantakaupunki Genoa. Sinne matka taittui Milanosta Italian maksullista moottoritietä pitkin. Kolme kaistaa ja reipas ajotahti siivittivät matkaamme. Genoasta otimme vain läpiajon tyyppisen maisemakatselun. Rantakaupunki on mitä ilmeisimmin keskittynyt teollisuuteen eikä meillä oikein muutenkaan ollut tänne mitään asiaa. Siispä käänsimme Kübelwagenin nokan ripeästi kohti Monacoa.  

Monacon ruhtinaskuntaan ajettiin pitkin A10-E80 tietä, joka on toistaiseksi kaunein moottoritie tällä matkalla. Ihanasti Välimeren rantaviivaa nuoleva, kaksi kaistaa suuntaansa kulkeva, mutkainen vuoristotie on todella pysähdyttävän kaunis. Tunneleita, lyhyempiä ja pidempiä, oli matkalla varovaisen arvion mukaan vähintään hieman yli 50. Välillä tie kulkee korkeilla silloilla joista on älyttömän upeat näköalat meren rannalla vuoristojen välissä oleviin toinen toistaan kutsuvampiin paratiisin tunnusmerkit täyttäviin kaupunkeihin. Todella häkellyttävä kokemus koko matka ja vauhti pysyi tien erinomaisen kunnon vuoksi reippaassa 130 km/h:ssa.

Monacoon saavuttiin iltapäivällä kolmen-neljän aikoihin. Sanomattakin on selvää, että katukuvasta näkyy ihmisten vauraus ja hyvinvointi. Ranta todellakin on täynnä toinen toistaan upeampaa huvipurtta, mikäli näistä kelluvista kerrostaloista sellaista nimitystä saa edes käyttää? Autot ovat myös upeita, en osaa sanoa montako Bentleytä, Rollsia, Porschea, BMW:tä, Mercedestä ja muuta asfalttisoturia nähtiin, laskuissa ei tahtonut pysyä mukana. Monacon kadut ovat pieniä ja nopealla näppituntumalla paljolti yksisuuntaisia. Liikenne kuitenkin kulkee näppärän tuntuisesti, kiinnostavimmissa paikoissa, kuten kasinon ympärillä näytti olevan lisäksi paikallinen poliisi ohjaamassa liikennettä. Tunneleita on myös paljon, muitakin kuin se F1:ssä Côte d'Azurin, eli Monacon katuradalla käytetty. Muoti ja ihmisten vaatetus ovat täällä, totta kai, myös viimeisintä huutoa. Kadut ovat täynnä muotivaate- ja koruliikkeitä, joihin emme uskaltautuisi astumaan edes sisälle näissä ryysyissä. Guccin tai Pradan liikkeen edestä matalaan McLareniin hyppäsi itse Lewis Hamilton ja röhäytti siviiliautonsa matalalta murahtaen käyntiin. Annoin Lewikselle kohteliaasti tietä, ihan vaan jotta hänkin joskus pääsisi kokemaan miltä suomalaisen ohittaminen tiellä tuntuu.. Harmi että bongasimme miehen vasta kun hän oli jo hyppäämässä autoonsa, olisi ollut mukava vaihtaa pari sanaa.

Lopuksi kaivelimme navista kuuluisan F1 radan alkukohdan, jotta pääsisimme kokeilemaan miten se ruuhkassa Kübelwagenilta taittuu. Valitettavasti ajauduimme ajamaan radan päinvastaisessa kiertosuunnassa, mutta upeata se oli silti. Tiukka neulansilmä on tiukka myös ihan normaalillekin autolle, pääsuoran jälkeinen ylämäki, eli meille alamäki oli valitettavasti poliisien toimesta suljettu, joten sen ajoimme seuraavaa samansuuntaista katua pitkin. Rannan shikaanit F1-radalla ovat paljolti keinotekoisesti tehtyjä, joten ajelimme rantaviivaa suunnilleen samoista kohdista. Sitten onkin jäljellä enää tunneli ja kyllä hirvittäisi ajaa siinä yhtään kovempaa kuin sallittu 50 km/h. Tunneli on todella ahdas! F1-autolla loppunopeus tunnelin suulla lähentelee kuitenkin sitä kolmea sataa, kylläpä hirvitti.

Yhteenvetona Monaco on paratiisi. Jos takataskussa tai käsilaukussa puristaa lomapakko on sinulla todennäköisesti liian vähän rahaa ja mainetta tulla tänne keikistelemään yhtään pidemmäksi aikaa. Näyttäisi siltä, että maine, kasvot, seurapiirit ja tunnettuus ovat täällä avaintekijöitä. Raha liikkuu mustan Visan tai Corporate-Amexin muodossa. Ihastuttava kaupunki, kaikesta glamourista huolimatta.

Nice

Monacosta Nizzaan on matkaa vaivaiset 20 km. Ilta alkoi kuitenkin olla jo pitkällä, kun hämärän laskeutuessa saavuimme hotellille. Kaupunki on selvästi ranskalainen eli hieman sekava, ahdas ja vaikeahko autolla ajettavaksi. Ihastuimme silti heti loputtoman pitkiin katuihin ja taloihin, ranskalaisiin parvekkeisiin ja upeisiin ikkunalautoihin kukka-asetelmineen. Kuin suoraan elokuvista ranskalaista idylliä siivitti hotellin parkissa jostain vastapäisestä huoneistosta kantautunut jazz-sävytteinen saksofoni. Kamat hotelliin, parkkihallin etsintä Kübelwagenille, nopea virkistäytyminen ja ruokaravintolan etsintä alkoi. Toistaiseksi vailla parempaa tietoa otimme suunnaksi rantaviivan. Joku rannan ravintoloista oli jo täynnä esiintyneen bändin takia, joten siirryimme seuraavaan. Meren pauhatessa illastimme viihdyttävässä merihenkisessä ravintolassa aivan rannan tuntumassa siis. Palvelu oli hyvää ja tyttö aristeli englannin kieltään vähintään yhtä paljon kuin me omaa ranskaamme. Sanavarastomme täällä on todella puutteellinen, emmekä oikeastaan osaa kuin tervehtiä ja kiittää. Kylläpä sitä välillä tuntee itsensä typeräksi vaikka kohtalaisesti on tullut koulunpenkkiä kulutettua. Eipä silti, ei haitannut menoa todellakaan missä vaiheessa, vaan aina oli kaikilla hymy korvilla meitä palvellessa ja fiilis korkealla. Ihan mieletöntä, kiitos tästä. Pekka illasti lammasta :D ja minä lohta. Palanpainikkeeksi pullo punkkua ja jälkiruuaksi tupla espressot, kyllähän näillä taas seuraavaan syöntiin jaksaa. Ruokailun päätteeksi pyörähdimme vielä vanhan kaupungin sykkeessä, mikään varsinainen bilekaupunkihan tämä ei ole, vaan ihmiset keskittyvät seurustelemaan ja istuskelemaan ravintoloissa. Kadunvarsiravintolat sulkevat pikkuhiljaa klo 23. jälkeen, yleensä viimeistään puoliltaöin. Sulkeminen aloitetaan asiakaspaikkojen vähentämisellä niin, että uusille asiakkaille ei enää löydy istumapaikkoja. Asiakaspaikan aiemmin lunastaneet palvellaan kuitenkin loppuun saakka, ja välillä terassilla voi olla vain yksi, eli sinun pöytäsi jäljellä. Joitain bilepaikkoja toki löytyy jotka ovat auki aamu neljään, osa jopa aamu seiskaan. Nizzalla ei myöskään ole varsinaista omaa cuisinea, eli keittiötä, vaan ruokaravintoloiden menut ovat sekoituksia vähän kaikkea. Varmaankin ihan ravintoloitsijan oman mielen mukaan. Ravintoloita onkin sitten joka lähtöön ja makuun. Romanttisia kattoterasseja, sympaattisia kulmakuppiloita, baareja, pubeja ja muita soittoloita ja juottoloita. Kaupunki- ja rantaloman yhdistelmää etsivälle Nizzaa voi helposti suositella. Hintataso on niin ruoassa, juomassa kuin muussakin hieman korkeahko, eikä kaupunkimiljöö välttämättä ole niitä kaikkein kauneimpia, muttei se missään tapauksessa häpeile ulkomuotoaan. Ihmisten luoma fiilis ja ranskalainen mentaliteetti tekevät Nizzasta kuitenkin ainutlaatuisen ja lumoavan. Ei ihme, että lähtiessä molempia harmitti suunnattomasti. Enkä enää ihmettele sitäkään, että meiltä tänne tehdään vuosittaisia pyhiinvaellusmatkoja mitä eriskummallisimmissa porukoissa.

Ensimmäisen täyden päivän paratiisissa aloitimme nukkumalla pitkään. Vitivalkoiset kehomme kaipasivat kipeästi väriä ja toimistorusketus pitäisi saada tasoittumaan käsivarsilta, siispä rannalle! Erotuimme varmasti joukosta koska olimme molemmat todella valkoisia, ja tästä syystä oli varmasti oikea ratkaisu antaa pahimman auringon paisteen jo hieman laantua ennen ulkoilua. Suunnistimme suoraan rantaan tutkimatta tilannetta sen kummemmin, summamutikassa valitun ravintolan privaattirantsun tuolipaikan hinta sai kyllä molemmat yskäisemään. Kaksi aurinkotuolia + aurinkovarjo 34 EUR. Hups, viimeistään tässä kohdassa ymmärsimme, että ei tämä todellakaan ole niitä kaikkein edullisimpia matkakohteita. ”Rahalla saa ja hevosella pääsee” sanoo äitikin aina, ja tätä vartenhan tässä töissä kaamoksessa käydään. Paikka oli täysi lottovoitto! Tosi mukava rantapoika varmisti jatkuvalla syötöllä, että meillä oli mahdollisimman mukavaa ja olutta tilatessa ei pojalla kauaa nokka tuhissut, kun jääkylmät huurteiset olivat jo pehmeillä patjoilla varustettujen rantatuoliemme välisellä pöydällä. Suihkut, vessat ja ravintolan puoleiset tilat olivat todella hyvässä ja viihtyisässä kunnossa. Lisäksi kaikkea mitä voisit kuvitella rannalla tarvitsevan, oli myynnissä.                

Lääkärin määräyksestä: keskivaikeaan ja vaikeaan koti-ikävään. 50 cl, nautitaan oraaliteitse.

Nizzan rantaviiva, ainakin niiltä osin missä me aikaamme vietimme, on Gardajärven tapaan täynnä sellaista sileäksi hioutunutta pyöreätä isompaa ja pienempää kiveä, jolla askeltaminen aristaa hieman. Meille siirtymät mereen oli kuitenkin päällystetty matolla, jotta olisi mahdollisimman mukava lähteä välillä pulikoimaan. Ja sitähän me tehtiin, oikein nuoruuden innolla! Rannalle oli rakennettu jopa laituri, josta pääsi tikapuita pitkin uimaan niin halutessaan. Vesi on kirkasta ja sinne mennessä se tuntuu aluksi juuri mukavan vilpoiselta, vaikkei se missään tapauksessa kylmää ole. Merenkäynti ja aallot vahvistuvat iltaa kohden ja rannassa pauhaavat vaahtopäät pystyvät, niin halutessaan, jopa kaatamaan varomattomamman voimallaan. Rantsussa on silti tosi kiva lillua veden voiman heiteltävänä. Rantavahdilta otimme lainaksi kelluvat lautat joilla lilluttiin vähän kauemmaksi rannasta sukeltelemaan ja pöljäilemään. Mukavaa, ja viimeinkin, ah, niin kovin rentouttavaa.

Nälkä iski ennen pitkää, mutta tähänkin löytyi lääkkeet läheltä. Rantapoika toi menun tarkasteltavaksi. Tilasimme maukkaat salaatit, mulle kanatandoori- ja Pekalle prosciuttosalaatti. Aloin kaivamaan kuvetta ruokien saapuessa, mutta poika totesi avanneensa meille piikin ja kysäisi vielä, että tuodaanko kenties lisää olutta? Elämä osaa joskus olla todella ihanaa, tällaista lomailun kuulukin olla. Rantailun jälkeen käveleskelimme takaisin hotellille suihkuun ja chillailemaan mm. kaupungin ostoskadun Avenue Jean Médecin kautta. Valitettavasti ihan hirveästi ostettavaa vaatetta ei tuntunut löytyvän ja ylipäätään tarjonta miehille tuntui olevan niukkaa. Naisillehan täällä olisi vaikka ja mitä. Upeita mekkoja, hameita, kenkiä, koruja, mitä vain! Mutta tämmöinen rivakasti keski-ikäistyvä keskivartalo on selkeästi haaste sutjakalle ranskalaismuodille, harmi. Illalla hyökkäilimme vielä hotellin kautta kaupungille. Niukin naukin saimme syötyä pihvit jossain vanhan kaupungin laidan ravintolassa. Molemmat olimme aivan poikki päivän kävelyistä ja saamamme aurinko vei varmasti leijonan osan jaksamisesta. Nukkumaan siis, hymy huulilla.

Toinen päivä sai hyvin samanlaisen sisällön ensimmäisen kanssa. Liikkeelle lähdettiin aiemmin ja otimme kulkupeliksi läheisen ratikan. Ja nyt taas Helsingin kaupungin kunnanvaltuustoon ja kaupungin liikennevirastoon terveiset; Tulkaahan, vaikka niillä meidän maksamilla verorahoilla, tänne katsomaan minkälainen on oikea raitiovaunu ja miten julkinen liikenne tulee hoitaa! Yhdensuuntainen matka 1 EUR, koko päivä 4 EUR ja sitä rataa. Ratikasta lähtee juuri ja juuri ääntä sen liikkuessa. Vaunu on vähintään 2,5 kertaa niin leveä, ja koko härdelli tuplasti pitempi kuin meillä. Ja ilmastoitu! Ei pääse kuskikaan sammumaan rattiin, sen verran hyvin oli koppi auringolta suojattu tummennetuilla laseilla. Lisäksi ratikka on nätin näköinen katsellakin. Harmillisesti muutama pysäkki oli aavistuksen, autokaistojen pakottamana toki, liian ahtaita tälle määrälle kyyditettäviä. Toinen liikennejärjestelyistä silmiinpistävä seikka on kaupunkia halkovan leveän moottoritien rakentaminen sillaksi rautatiekiskojen yläpuolelle. Nerokasta ja erittäin toimivaa, eikä ole keltään pois!                            
Toinen päivä vietettiin siis myös rannalla, Pekka vähän yskähteli tupakka-askien hintoja, parhaimmillaan toppa maksoi 8,20 EUR. Valitsimme toisen privaattirannan, vaikka eilisen rannan poika otti lähtiessä meiltä varauksen tälle päivälle ja lupasi että katsoisi meille paikat jopa ihan ensimmäisestä rivistä. Ilmeisesti tippasimme tarpeeksi ;) Ei ollut väliä käytimmekö varauksen vai emme joten valitsimme toisen. Tuolit + varjo ~25EUR ja eron huomasi kyllä ihan kaikessa, ei läheskään niin nopea palvelu, vähän kehnommat suihkut ja muut tilat, rahalla siis selkeästi saa enemmän. Emme silti valittaneet, mukava ranta oli tämäkin, joten ei muuta kuin brunaaaaa!

Useasti tällä reissulla olemme törmänneet fiilikseen aivan kuin olisimme illalla liikkeellä vähän myöhässä. Pohjoisen mentaliteetti kukkua yöt ja nukkua päivät ei sovi tännekään ja tämän seikan päätimme korjata tänään. Hyvissä ajoin juuri auringon laskettua liikkeelle hotellilta ja jälleen sai tämä kaupunki kyllä täydet pisteet fiiliksestä. Oli tosi kiva luikerrella vanhankaupungin katuja ja seikkailla ihmisvilinässä. Lopulta otimme vain jonkun ravintolan jossa oli sopivasti meille pöytä vapaana ja istuimme syömään. Molemmille paksut Entrecôte-pihvit mediumina eteen ja totta kai, pullo punkkua kyytipojaksi. Jälkkäriksi Creme Brule ja joku mansikkarahkahässäkkä tupla espressoilla tietysti. Suosittelen kaikille kotikokeille sinne sohvien nurkkiin tulla kokeilemaan. Erittäin maittavan illastamisen jälkeen lähdimme vielä syvemmälle tutkimaan vanhaa kaupunkia. Ja löytyihän sieltä mahtavaa menoa. Livepumppuja tuntui olevan musisoimassa siellä täällä, erityisesti mieleen jäi vanhempia rock-covereita soittava poikaporukka jolla oli ihan koko baari hallussa aivan koko ajan. Baarimikot kaatoivat drinkkiä vapaalla kädellä vaatteet aivan viinaksista märkinä. Täällä Gin Tonic on selkeästi “a hint of tonic with a lot of gin” ja maistuuhan se meille niinkin tarjoiltuna.

Ranska on kyllä ihana kieli kuunnella ja välillä melkein toivoimmekin vahingossa jopa suututtavamme jonkun paikallisen, ihan vain jotta saisi kuunnella lisää. Puhe ja kielen ääntäminen kuulostavat lähinnä verbaaliselta tanssilta, josta ei tahdo ymmärtää sanaakaan. Au revoir!

Kübbis parkissa ranskalaiseen tyyliin, hätävilkut päällä kahden suojatien yli.

Onko mahdollista siirtyä aurinkorannalta lumisateeseen? Miten voimakaksikko sen teki ja miksi?
Stay tuned!