The Eagle's Nest Episode

EPISODE I

Viimeinen ilta Münchenissä otettiin rennosti teltalla. Päätimme jopa nukkua hieman pidempään seuraavana aamuna, eihän matkaakaan ollut kuin ~160 km, eli reilu puolitoista tuntia.

Aamulla kaikkeen säätöön kuitenkin paloi aikaa reilusti, älyttömän kuumakin oli telttaa pakatessa. Leirintäalue oli mukava, hyvin valaistu ja tarpeelliset fasiliteetit olivat ok tasoa. Netti maksettiin 24 tunniksi kerrallaan, taisi olla viisi euroa. Suihkupoletti 1,5€ jolla sai lämpimän veden virtaamaan kylmän kaveriksi n. 8 minuutin ajaksi.

Tavarat pakattua lähdimme pudottamaan autobaanoja kohti Saltzburgia. Näillä teillä on kyllä eri kivaa ajaa ja muutkin kuin me tuntuvat tämän ymmärtäneen. Lutua saa runnoa oikein kunnolla ja muut tien käyttäjät ovat kohteliaita. Korkeat nopeudet johtavat totta kai useasti myös rivakoihin jarrutuksiin. Aivan äärimmäisen älykäs keksintö on laittaa rajussa jarrutuksessa hätävilkut päälle. Näin takaa tulevat ymmärtävät tilanteen vakavuuden ja osaavat suhtautua paremmin rivakasti tippuvaan vauhtiin. Ensimmäiset sammuttelevat vilkkuja sitten sitä mukaa kun takana ajavalla näyttää olevan tilanne hallussa. Hätävilkkutilanteisiin jouduimme väistämättä mekin, joten vänkärillä oli koko ajan sormi liipaisimella jotta kuski sai keskittyä omaan hommaansa. Pakko hehkuttaa tätä taktiikkaa vielä sen puolesta että vähentää varmasti typerää haitariliikettä, jota ah niin usein suomen teillä tavataan. Toinen loistava esimerkki tämän mahtavan manööverin käytöstä on mutkaisilla tie osuuksilla, joissa olemme nähneet viimeisinä tulleiden autojen jäävän viimeisen mutkan taakse näyttämään kauempana olijoille että edessä on nyt jotakin hässäkkää ja on syytä jarrutella. Seuraava auto ottaa sitten luonnollisesti tämän ilmoittajan roolin. Aivan mahtavaa liikennekäyttäytymistä!

No niin, sitten itse matkaan, kesä on reissaamisen ja tietöiden luvattua aikaa. Olemmekin ajelleet tietyöpätkiä aivan älyttömästi Baltiasta lähtien. Eipä siinä, yleensä matka kuitenkin sujuu ja keskinopeus on noin 80km/h. Tietöiden aiheuttamissa ruuhkissa istuimme siis jälleen. Saksassa autokanta on mahtava, toki kaistojakin on yleensä ainakin se kaksi, autobaanoilla jopa neljä. Autot ovat uusia ja tehokkaita sekä niitä on todella paljon. Näinpä kun se ruuhka alkaa se myös kestää ja kestää ja kestää. Valuttelimme hyvän pätkää menemään ruuhkissa ja kello kävi.

Käyttämämme moottoritie poikkesi jossain vaiheessa Itävallan puolelle ja Autoliiton kirjasta bongailimme säädöksiä tiemaksuista, joten herran pelossa auto seis ensimmäiselle huoltamolle ja tarrakaupoille. Meillä on nyt vaatimattomin eli 10 päivän Itävallan suuret maksulliset tiet kattava tarra tuulilasissa. Huomioitavaa on että tämä tarra tulee kiinnittää kuljettajan puolelle peilin ja ikkunan vasemman reunan väliin. Lyhyt scouttailu muista autoista ja tarra taustapeilin taakse, jotta se peittäisi mahdollisimman vähän kuljettajan näkökentästä. Jes, matka vihdoin jatkui.

Kaukana horisontissa olimme koko ajan nähneet vuoristoa ja nyt aloimme olla jo todella lähellä. Autolla Kehlsteinhausille matka on kaksiosainen, ensimmäinen osa ajetaan itse autolla noin puoleenväliin. Tie on mutkainen vuoristotie jolle poikkeuksellista on se että sillä on vain yksi neulansilmämutka. Nousut ovat välillä todella jyrkkiä, ja jyrkällä en nyt tarkoita Sturenkatua Meiran tehtaan kohdalla, vaan nousut ovat siis TODELLA jyrkkiä. Joissain liikennemerkeissä vakuuteltiin kallistumisen olevan 23 %, veikkaanpa että oli laskettu vähän alakanttiin jottei pahimmilla mämmäreillä lirahtaisi housuun näitä kiipeillessä. Puolessa välissä täytyy siis lyödä auto parkkiin (3€) ja normaalisti tässä kohtaa pitäisi nousta bussiin joka sukkuloi huipulle (15,5€/aikuinen). Mehän ei bussiin enää ehditty, kiitos matkan viivytysten. Ketutus oli kohtalainen ja Pekalla melkoinen, tämä mesta oli ’pakko nähdä’-listalla. Ei parkkialueen souveniershopit siinä enää kiinnostaneet, joten takaisin autolle pahaa mieltä potemaan. Kaikille Kehlsteinhaussille matkaajille tiedoksi viimeinen sukkulabussi ylös lähtee klo 16. Piste.

No eihän hätä tämän näköinen ollut, ylös parkkialueelle johtanut vuoristotie toiselta puolelta alas ja etsiskelemään yösijaa. Pekka kysäisi paristakin mukavan näköisestä Itävaltalaissävytteisestä hotellista tilaa, minä tutkailin sillä välin navin kp-tarjontaa leirintäalueiden osalta. Kunnon navi on todella hyvä kaveri tämmöisissä äkillisissä, erilaisten brainfarttien tuottamissa ongelmissa tilannetta korjaamaan.. Lähin leirintä taisi olla 10–15 kilometrin päässä, joten asia oli selvä. Joku hotelleista olisi halunnut satasen yöstä ja syödäkin pitää. Kiitti ei, budjetilla mennään. Aikataulussa on tilaa, joten otetaan iisisti ja kerrankin saadaan teltta ajoissa kasattua. Mukavan oloinen leirintäalue oli tämäkin. Hassuna huomiona se, että surkean nettiyhteyden hinta oli kova, ja jokaiselle laitteelle olisi pitänyt ostaa oma koodi. Suihkut olivat ilmaiset, ja olisipa tiloista löytynyt jopa pyykkikone sekä kuivausrumpu. Teltta kasattiin ennätysajassa, kokonaisuus alkaa olla hahmotettu ja molemmat tietävät mitä seuraavaksi pitää tehdä jotta elinolot saadaan tyydyttävälle tasolle nopeasti. Hieman ihmeteltiin ison nurmikentän noin 30-40 senttisiä hiekkaympyröitä majapaikkaa valittaessa. Upea paikka kahden vuoren seinämän välissä, joten ei valittamista näköalassa. Aurinko laskee nopeasti vuorten taa, lämpötila tippuu reippaasti ja valo loppuu. Säkkipimeässä yötaivas loksautti leuat molemmilta, näin upeaa tähtitaivasta ei oltu vähään aikaan nähty. Mikä hienointa, ei yhtään ulkomuistista tunnistettavaa tähtikuviota näkösällä. Säkkipimeässä, vain led-lyhdyn valon varassa saimme molemmat sätkyn kun muutaman metrin päästä jolkotteli jokin otus. Fikkari kouraan ja tiirailemaan, mikä se oli, minne meni, ja ollaanko tässä nyt vaarassa! Tilanne raukesi aiemmin spotattuihin hiekkaympyröihin. Myyriähän täällä on! Muutama koloista oli nyt auki, hyi hitto! Todennäköisesti siis molemmilla on nyt myyräkuume, en usko että kumpikaan meistä osuu siihen onnellisen viiteen prosenttiin väestöstä joka ei sairastu. Kummallakaan meillä ei ole vielä myyräkuumetta ollut, joten emme ole immuunejakaan. Lyhyt googlettelu osoitti myös, että itämisaika on noin kolme viikkoa. Hyvä, ehdimme kotiin ripuloimaan. Fikkarilla sohlailun tuloksena huomasimme myös telttamme olevan melkoinen etanamagneetti. Aivan törkeä määrä vähintään 15 senttisiä etanoita ryömi suoraan kohti telttaa. Just! Nukkumaan mennessä ruokatarvikkeet, ja kaikki muu ylimääräinen tavara autoon. Nyt olisi siis syytä katsoa tavallista tarkemmin että kaikki teltan vetoketjut ovat todella kiinni!

EPISODE II

Aamu valkeni lopulta ja lämpötila nousi nopeasti takaisin 30 asteeseen heti, kun auringonsäteet tavoittivat meidät vuorten yli. Etanoista, saati myyristäkään ei ollut enää tietoakaan joten aamupalaa naamariin ja tavarat kasaan.

Kehlsteinhausin bussivarikolle saavuttiin juuri ennen seuraavaan lähtöä ja pian istuimmekin bussissa matkalla ylös. Selvisi heti syy tähän bussijärjestelyyn, ylös vievä tie on kapea ja reunus olematon. Bussissa pelotti, kuljettaja ajoi aivan liian lujaa jyrkkiä nousuja. Perillä odottaa vielä 124 metrin hissimatka. Hissi sijaitsee syvällä vuoren sisällä ja sille kuljetaan tunnelia pitkin. Heti tunnelin suulla lämpötila tippuu reippaasti. Hissimatka kestää ruhtinaalliset 40 sekuntia, ja ylhäällä kun ovet aukeavat ollaan suoraan Kleisteinhousen sisällä. Näköalat ovat aivan huikeat. Kerrankin meillä kävi tuuri, ja ilma oli suotuisa. Täällä on kuullemma todella paljon sumua ja pilviä on usein talon alapuolella. Hieno rakennus on muunnettu tunnelmalliseksi ravintolaksi ja bisse ylhäällä maksaa 2,50eur. Talon takaosa on terassia, jolta pääsee seuraavan nyppylän laelle ottamaan kuvia legendaarisesta Kotkanpesästä. Koko pytinki rakennettiin Hitlerin 50-vuotis syntymäpäivälahjaksi Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen toimesta. Tarinahan kertoo että Aatu itse vieraili korkeanpaikankammoisena täällä vain muutamia kertoja. Talo ja koko sille johtava tie kyhättiin ennätyksellisessä 13 kuukaudessa, ja se valmistui vuonna 1934, jostain syystä Wikipedia . Kaikkein eniten viehätti kuvitelma siitä, kuinka ihmeessä tämä on aikanaan paikalle kyhätty? Itse vuoristotiekin on saavutus jyrkkine nousuineen, reunoineen ja tunneleineen, jota pitkin vielä tänäkin päivänä ajetaan useita kertoja päivässä melkein parin kilometrin korkeuteen. Kuvat puhukoot nyt puolestaan.

Eagle’s Nestiltä matka jatkui kohti Itävällan Alppeja, jotka olemme ajatelleen, Top Gear -vinkin perusteella, ylittää Stelvion solasta. ”The worlds most beautiful mountainroad” – Jeremy Clarkson. Edelleen ruuhkainen saksalainen autobahn viivästytti jälleen edistymistämme oikein tosissaan, joten kun havaitsimme auringon aloittavan laskevan astui navi töihin, ja metsästimme reitiltä seuraavan leirintäalueen.

Täällä Sami Niemisalo, Kotkanpesä.

Vieläkö Aatu palaa voimakaksikon päiväjärjestystä sotkemaan?
Onko Stelvio vain märkä päiväuni ja suuri pettymys?

Kuluuko järvi soutamalla?

Näihin ja muihin kysymyksiin.. Pysy kartalla!