Holocaust

Toinen päivä Varsovassa alkoi totta kai tuttuun tyyliin Loungen aamiaisella. Hyvissä ajoin tuntia ennen aamiaisen päättymistä oltiin syömässä ja hämmästys oli suuri kun kattauksesta vastuussa oleva nainen tuli ruoat eteen saatuamme kysymään jotain. Yritettiin molemmat keskeyttää puolaksi tullutta selostetta useaan kertaan tuloksetta. Tekstiä irtosi naiselta todella paljon ja kun viimein saatiin rouva ymmärtämään, että ei olla kielimiehiä, niin lyhyt kuittaus lontooksi oli vapaasti käännettynä että ’mahtaako herrat ottaa jotain vielä tarjoilusta, suljemme kohta ja aloitamme siivoamisen’. Aloitamme kohta? Tässähän piti olla vielä tunti aikaa murkinoida. Leuat loksahtivat 41. kerroksen lattiasta vähintään parikymmentä kerrosta alas kun sekunnilleen 30 minuuttia ennen sulkemista keittiötiloista pärähti pari-kolme naista lisää ja huolellinen aamiaisen purku alkoi. Miten ihmeessä tuo lyhyehkö kysymys voidaan millään tahansa kielellä esittää niin, että sen sanominen kestää sekuntitolkulla? Villi veikkauksemme on että nainen haukkui meitä ensimmäiset kymmenen sekuntia ihan pystyyn siinä ja sitten vaivautui kysymään josko vielä jotain?

Jep, aamupalan jälkeen suoritimme normaalia sekoilua huoneessa ja saimme hiljakseen tavarat siirreltyä kohti ala-aulaa ja check outia. Kamat autoon ja navi kohti Auschwitzia, eli pientä eteläpuolalaista Oświęcim kylää. Ajo otti rapiat viitisen tuntia erittäin vaihtelevissa tieoloissa, mutta mukavissa maalaismaisemissa mentiin jälleen!

Takataskut täynnä kaikenlaisia kaasu- sun muita Aatu- ja juutalaisvitsejä saavuimme lopulta kaupungin reunamille. Hymy hyytyi viimeistään siinä kun ensimmäiset Auschwitzin aidat nähtiin. Tämä paikka otetaan todellakin tosissaan ja sijaa irvailulle ei vain yksinkertaisesti ole. Luun kurkkuun iski viimeistään varhaisimmalle keskitysleirille johtaneen junaradan näkeminen. Nyt on leikki kaukana.

Valitettavasti saavuimme kovin myöhään eikä meitä enää päästetty ensimmäiselle leirille lainkaan. Muutaman kilometrin päässä oleva Auschwitz Birkenau, eli Auschwitz II, surullinen paikka, jossa todellinen holokausti toteutettiin oli seuraava kohteemme.  Valtavalle joukkotuhoalueelle pääsi vielä pariksi tunniksi sisään ja päätimme käyttää tämän mahdollisuuden.

Alueelle mennään sisälle kuoleman portti – nimisen tiilitalon läpi. Samasta portista tulevat myös Auschwitziin johtaneet yhdet ratakiskot. Enempää ei tarvittu, ei täältä kukaan koskaan junalla pois päässyt. 

Alueen sisällä kiskot kulkevat vielä reilun kilometrin mittaisen luotisuoran verran. Keskellä tätä kilometrin matkaa on niin kutsuttu erotteluasema. Siinä keskitysleirille tulleet naiset ja lapset sekä työkykyiset miehet eroteltiin toisistaan, jos eroteltiin. Osa junista ajettiin suoraan loppuun saakka, eivätkä omasta mielestään töihin tulleet ihmiset koskaan eläneet alueella sen pidempää aikaa kuin mitä ottaa kävellä muutama sata metriä kaasukammioille. En pysty mitenkään korostamaan alueen tuomaa pahaa mieltä, tai sen nostattamaa vihaa sellaisia tyranneja kohtaan jotka tästä kaikesta olivat aikanaan vastuussa. Ihmisellä ei ollut arvoa täällä. Junista ulos astumisen jälkeen ihmisten kaikki tavarat takavarikoitiin jota seurasi jäätävän kylmällä vedellä peseminen sekä kaikkien ihokarvojen poistaminen jo valmiiksi tylsillä välineillä. Hiuksista tehtiin sittemmin kangasta kolmannen valtakunnan siviileille. Vangit valokuvattiin aluksi, mutta saksalaiset luopuivat tästä toimenpiteestä nopeasti leirin kasvamisen jälkeen kustannussyistä sekä siitä, että vankeja ei enää tunnistanut muutaman viikon jälkeen. Oli edullisempaa ja helpompaa tatuoida käsivarsiin numero. Saksalaiset rakastavat numeroita ja järjestelmällisyyttä. Missään en ole nähnyt näin luotisuoria rivejä rakennuksia, aitoja, ojia, mitä hyvänsä. Kuolema todellakin leijailee täällä ilmassa edelleen ja tuntuu kuin sen voisi edelleen haistaa tai jopa maistaa ilmasta. Kuoleman portin infotaulussa pyydetään kunnioittamaan täällä vangittuina olleita ja tapettuja. Tämä ei ole ongelma, ilmapiiri ei mahdollista minkäänlaista keskustelua muutenkaan, paikka on todella vaikea sanoin kuvailla. Kuoleman läsnäolon tunnetta varmasti kasvatti se, että olimme paikalla auringon laskun aikaan ja täällä voi todella helposti kuvitella sen pettymyksen, surun, pelon ja vihan joka vankien mielessä on ollut. Saksalaiset pitivät vangit todella niukalla ruolla, talvisin vankien alun perin 56 hevosen hevostalleiksi suunnitelluissa tiloissa ei ollut lämmitystä, vaikka savupiiput kaikista löytyykin. Ei vain ollut mitään mitä polttaa uuneissa. Ei vettä, ruokaa eikä lääkkeitä. Kuvitelkaa, saksalaiset ovat jopa myyneet matkalippuja keskitysleirille tuoduille juutalaisille! Uskotelleet että täällä on töitä ja hyvä olla. Tästä Auschwitzin portin teksti ’Arbeit Macht Frei’, vapaasti suomennettuna ’Työ vapauttaa’ – vaan eipä vapauttanut.

Auringon laskettua lähdimme takaisin autolle junaradan päähän vuonna -67 rakennetulta muistomerkiltä, jonka juurelta löytyy muistoteksti kaikkien vankina olleiden kansallisuuksien kielellä. Ajoimme takaisin ensimmäisen Auschwitz-leirin luo jonka läheisyydestä otimme huoneen Olecki nimisestä hotellista. Saatuamme matkatavarat huoneeseen otimme vielä oluet terassilla ja samaan aikaan kuulimme Auschwitz Birkenaun suunnasta hiljakseen kulkevan junan äänet. Niskakarvat nousivat välittömästi pystyyn molemmilta, tämän kauheampaa ääntä ei voi olla maailmassa.

AUSCHWITZ TOUR

Toinen päivä alkoi aamiaisella, muuten paitsi sijainniltaan mukavan, hotellin alakerrassa. Lonely Planetista scoutatun aikatauluin puitteissa suunnistimme check outin kautta Museum of Auschwitzille, eli ensimmäiselle keskistysleirille. Englanniksi puhuttu kolmen ja puolen tunnin kierros maksoi, Pekan opiskelijakorttia hyödyntäen, yhteensä 70 Zlotya. Kiertueen esittelijä oli hiljattain jopa tavannut joitain keskitysleirin, eli maanpäällisen helvetin kokeneita ja siitä selvinneitä. Suurin osa vielä elossa olevista ei kuulemma koskaan pysty paalaamaan tänne, emme ihmettele. Auschwitz kierros oli todella hyvä ja informatiivinen. Ensimmäinen keskitysleiri on siis käytännössä saksalaisten puolan armeijalta valloittama varuskunta. Se valittiin saksalaisjohtajien toimesta tehtäväänsä keskinäisen sijaintinsa ansiosta. Hitler ja muut sotalordit halusivat hävittää kokonaan kansalaisuuksia maailmasta. Niinpä puolalasista aloitettiin ja ensimmäiseksi tapettiin poliitikkoja, opettajia, luonnontieteilijöitä, pappeja ja muita kulttuurillisesti vaikutusvaltaisia. Aluksi ei käytetty kaasua, se keksittiin ottaa käyttöön vasta kun huomattiin sen olevan tehokkaampaa ja edullisempaa kuin ampumalla, hakkaamalla tai muulla väkivallalla tappaminen. Auschwitzin kaasukammio on ainoa enää pystyssä oleva kammio koko keskitysleirillä. Tosin sekin on ainakin krematorion osalta uudisrakennettu loputa toiminnan päättäneiden amerikkalaisten pommitusten jäljiltä. Toimintaperiaate on kuitenkin sama, vangit saapuvat ensimmäiseen huoneeseen jossa on jopa kyltit suihkusta ja dekontaminaatiosta. Suihkuhuoneessa on illuusion ylläpitämiseksi jopa suihkusuuttimet ja hanat seinällä, vettä niistä ei tietenkään tule. Seuraavaksi tila suljetaan ja valot sammutetaan. Paniikin noustua vankien keskuudessa pudotetaan katossa olevista luukuista Zyklon B kristalleja sisältäviä tölkkejä. Kristallit reagoivat ilman kanssa ja muodostavat tukehtumiskuoleman aiheuttavan kaasun. Kyseessä on siis äärimmäisen kivulias tapa kuolla. Tämän jälkeen tila tuuletetaan ja hommaan valittu joukko vankeja pakotetaan siirtämään ruumiit tuhkaukseen. Kuulemma tämä joukko tapettiin noin parin kuukauden välein ja pidettiin erillään muista vangeista, jottei tieto leviä. Saksalaiset olivat siis erittäin hyviä huijaamaan leirin todellista tarkoitusperää ja näkivät paljon vaivaa paremman huomisen illuusiosta. Viimeiseen saakka vangit eivät osanneet arvata mikä karmea kohtalo heitä odottaa. Töitä, eli Auschwitz Birkenaun parakkeja ja muita fasiliteetteja tekemään valitut voimakkaimmat miehet eristettiin myös täysin ja tapettiin viimeistään kun voimat ehtyivät 12 tunnin työpäivien, huonon ruoan tai hygienian johdosta. Tilanteen vakavuuden ymmärtäneet vangit tekivätkin paljon itsemurhia mm. juoksemalla alueita aidanneeseen sähköistettyyn piikkilanka-aitaan. Sotilas joita oli parhaimpina aikoina yli 4000 vartioimassa aluetta, saivat kolmen päivän loman jos he onnistuivat tappamaan pakoa yrittäneitä vankeja. Näinpä osa sotilaista usutti vankeja yrittämään pakenemista. Vankien oli pakko kantaa työmaalla kuolleet miehet takaisin leiriin, sillä jos pääluku palatessa erosi lähteneistä tapettiin välittömästi vähintään 10. Lapsia ja naisia käytettiin Mengelin sairaisiin ihmiskokeisiin sekä kuolleille tehtiin mitä ällöttävimpiä ruumiinavauksia. Jumala on siis todellakin unohtanut tämän paikan olemassaolon. Auschwitz Birkenau rakennettiin siis koska perusleirin yksi kaasukammio ei yksinkertaisesti riittänyt tuhoamaan vankien uskomatonta määrää. Parhaimmillaan yhdessä tallissa saattoi joutua elämään 400–1000 henkeä. Ei juuri 120 senttistä kerrossänkyä leveämmällä kolmikerroksisella laverilla nukkui siis parhaimmillaan kuusikin henkeä. Taudit ja sairaudet vaivasivat, pahimmillaan ihmiset olivat niin huonossa kunnossa, etteivät he jaksaneet tappaa edes heitä öisin elävältä syöviä rottia.

Lisää sairaita tarinoita kierrokselta olisi vaikka millä mitalla, mutta jätetään tällä erää tähän. Jos kantti kestää kehotamme tutustumaan tähän historian oikkuun tarkemmin vaikkapa netin avustuksella. Yöunet menettää takuuvarmasti. Kerrottakoon vielä lopuksi että sodan päätyttyä kiireessä rikoksiaan peitelleet pakenevat saksalaiset jättivät jälkeensä sellaisen näyn että heikompaa hirvittää. Kaikki puurakennukset on aikanaan tuhottu ja osa uudisrakennettu museota varten. Reilun kahden neliökilometrin alueella, kun näkee vain raunioituneita savupiippuja suorassa rivissä, ei paljoa hymyä irtoa. Erittäin kuvottavaa oli myös röykkiöittäin nähdä vangeilta takavarikoitua omaisuutta. Vaatteita, kenkiä, hygienia tarvikkeita, silmälaseja, rahaa ja matkalaukkuja. Lista on loputon.

Painostavan päivän päätteeksi lähdimme kohti Tšekin tasavaltaa ja sen pääkaupunkia Prahaa. Paha mieli sai nyt jäädä taakse ja tarvittiin uusia tuulia. Niitä meille tarjoili tärinän muodossa Prahaan vievä moottoritie, joka todella hakkasi autoa vasten. Jollain huoltamolla pysähtyessä luun löi vielä kurkkuun automme ympärillä pörräämään alkanut poliisi partio joka lopulta pysähtyi ja käveli autoltaan päättäväisen näköisenä meitä kohti. Kielimuurin jälkeen ymmärsimme selvinneemme säikähdyksellä, kunhan hankkisimme auton tuulilasiin tarran todistuksena maksetuista moottoritiemaksuista. Onneksi huoltamon naismyyjä puhui Pekalle mitä mainiointa englantia ja matka pääsi taas jatkumaan.